Vuokra-autojen kanssa kävi kuten vuokra-autojen kanssa yleensä käy. Ensin käytät tuntitolkulla aikaa sopivan hintaisen ja sopivan mallisen auton etsintään. Lentokentällä sinulle tyrkytetään sitten aivan jotain muuta saman luokan autoa. Tarjottuun kotteroon emme olisi millään mahtuneet yhdessä neljän hengen kolmen viikon matkatavaroiden kanssa. Hetken neuvoteltuamme päädyimme ilmeiseen win-win tilanteeseen. Me saimme allemme alkuperäistä varausta hiukan isomman auton ja vuokrayhtiö sai alkuperäistä hiukan suuremman korvauksen.
Totuttelu Italialaiseen ajorytmiin vaati aina muutaman ajokilometrin. Kaupungeissa meno tuntuu alkuun melko levottomalta. Polkupyörät, skootterit ja moottoripyörät ohittelevat mistä mahtuvat. Lähes jokainen risteys on liikenneympyrä, joiden kaistakäytäntö on hyvin soveltava. Kun rytmiin pääsee, on meno loppujen lopuksi melko sujuvaa.
Moottoriteillä on helppo ajaa, kunhan vain muistaa pitää silmänsä auki. Osalle kuskeista nopeusrajoitukset ovat vain viitteellisiä ja moni ei ole myöskään kuullut säännöstä, että oikealta ei ohiteta – ei ainakaan yli 130 vauhdissa. Veikeä on myös paikallinen tapa varata varmuuden vuoksi kerralla kahta kaistaa. Eihän sitä voi tietää kummalta kaistalta tie eteenpäin aukeaa vauhdikkaammin.
Vuokra-automme varusteisiin kuuluvasta navigaattorista totesimme, että sellainen tulisi kuulua jokaisen roadtrip-auton varusteisiin. Sen verran kummalisiin reittivalintoihin se meidät välillä ohjasi. Helpomman reitin sijasta navigaattoriin tuntui välillä tuumivan, että ”oikaistaanko tällä kertaa vaikka tästä, kun kerran täältäkin pääsee”. Tällaiset oikopolut tunnisti yleensä pikkuhiljaa aina vain kapeammaksi käyvästä tiestä, joka yleensä huipentui kapeimmalla kohdallaan useamman sata metriä merenpinnasta ylöspäin mutkittelevaksi kärrypoluksi. Ja sitten toista rinnettä alas kohti kohdetta.
Aivan joka kerran oikopolut eivät vaatineet navigaattorin tekemää päästöstä. Suunnistaessamme Gardalla Monte Alte:lle vaeltamaan katselimme kartalta mahdollisimman suoraa reittiä, jotta korkeanpaikan kammoisten ei tarvitsisi liikaa ylöspäin kavutessa kärsiä neulamutkista, joissa parhaimmillaan näkee lähes oman takapuolensa.
Reittivalinta vei hyvin kapealle ja mutkaiselle vuoristotielle. Tien reunalta lähti pitkälle alas äkkijyrkkää kalliorinnettä, eikä tällä kertaa esteenä ollut edes tyypillistä matalaa kaidetta. Autossa oli hyvin hiljaista. Yksikään ei huutanut mutkissa ”tornante!”. Italialainen sana, jolla liikennemerkeissä merkitään neulamutkia, ja joita yleensä ajelimme kädet ylhäällä hihkuen.
Our Walkabout Blog 